Että tällainen päivä. Hukkasin bussikortin prkl. Vitun ääliö olen. Ei millään huvittaisi tuhlata uuteen korttiin ties kuinka paljon.. Eihän mulla tosiaan muita menoja olekaan. Mä olen hirveän ärtynyt nykyään, varsinkin kaupungilla kun on paljon ihmisiä. Tekisi mieli sulkea vain silmät ja sitten avata ne niin, että kaikki olisivat kadonneet ympäriltä. Olisi vain pehmeä, lämmin tyhjyys.

En ansaitse silkkilakanoita. Olen liian likainen nukkumaan niissä. Enkä ansaitse lämpimiä leipiä, jotka kuitenkin teen ja syön. Rikon koko ajan rajojani, mutta väliäkö tuolla lopulta. Olen niin heikko, että ihan turhaan kuvittelen pystyväni minkäänlaiseen itsekuriin ikinä.

Miksi en pysty itkemään?

Heräsin kummallisesta unesta herätyskellon soittoon. Muuta en sano kuin että unessani oli eräs henkilö, jota mulla on tajuton ikävä. En kestä. Rakastan tätä ihmistä niin ja tiedän, ettei hän koskaan tule rakastamaan minua takaisin samalla tavalla. Perkeleen lohdutonta ja musertavaa. Luulin, että pääsin hänestä jo yli, mutta yhtäkkiä tajusin olevani samassa vitun liemessä kuin jokin kuukausi sitten.

Minun ei kyllä parane mennä tällä kerralla mennä tekemään/sanomaan mitään typerää, on kai vain pysyttävä taka-alalla ja yritettävä kestää tämä tilanne taas. Ehkä se menee taas yllättäen ohi ja saan olla hetken taas rauhassa? Vittu kun pitää olla niin heikko ja aina kallistua siihen suuntaan, vaikka hyvin tiedän, ettei tämä asia tule etenemään ainakaan tässä elämässä.

Ihan turha päivä tänäänkin. En jaksaisi mennä ulos, vaikka kyllä jossain vaiheessa pitäisi. Tarvitsen ne kengät, vaikka se olisi viimeinen tekoni. Harkkoihin on myös mentävä, muuten illasta ei taas tule mitään. Onneksi huomenna Mazun luokse.

Kävin tänään lenkillä pitkästä aikaa (jos ei viikonlopun ihanaa lenkkiä Lillin kanssa lasketa) ja oli kyllä yhtä tuskaa. Ensinnäkin sillä reitillä, minkä ajattelin mennä, ei ollut ollenkaan valoja yhdellä pätkällä, joten jouduin sitten kiertämään himolenkin. Lopun kävelinkin sitten niin väkisin, että siitä oli nautinto kaukana. Ihan kamalaa lenkkeillä tuolla pimeydessä, mieluummin käyn jumpassa ja harkoissa. Piste. Eikä tullut edes kovin hyvä olo. Hirveän tyhjä fiilis vain jälleen kerran.

Nyt ei ole ollut niin kamala olo kuin tässä aiemmin, mutta en voi sanoa voivani hyvinkään. Juuri tämä välinpitämättömyys on koko ajan niin pinnalla ja se alkaa heti aamulla. Ja yksinäisyys, aina yksinäisyys. Olen saanut nukuttua ihme kyllä paremmin. Tänäänkin otin taas päikkärit. Miksi ihmeessä piti raahautua niiden jälkeen lenkille? En käsitä vieläkään. Melkein ostin karkkia tänään, mutta olin vain niin nälissäni, koska en käynyt koulussa syömässä, joten jätin karkit ostamatta ja tulin kotiin laittamaan "kunnon" ruokaa. Kyllä mun itsekuri toisinaan jopa toimii.

Huomenna vapaata, torstaina psykolle. Pelkään, etten osaa sanoa mitään, koska elän jotenkin niin omituista aikaa, etten tajua itsekään missä mennään. Sen kuitenkin tiedän, etten jaksaisi elää. Kai se kertoo jo jotain.. Mua vähän jännittää mennä sinne.

Kohta menen huuhtelemaan hiusvärin. Pää on taas hetken aikaa kirkas.

Ei mikään paskin päivä. Leivottiin pipareita ja käytiin Lillin kans kivalla lenkillä. Iltaa kohden kaikki vain aina tuntuu murenevan. Nytkin syön karkkia ja tiedän, että pian inhottaa. Olen pohjimmiltani hirveän heikko, turvaudun syömiseen liian usein. Silloin voi unohtaa muut kivut, saa vain syyttää karkkia kaikesta.

Eikä ole mitään tekemistä! Olisin halunnut nähdä jotain kaveria, mutta ei kellään ole aikaa. Tuntuu, että mä olen aina se, joka joutuu tekemään kompromissin muiden takia. Itse yritän aina raivata kalenterista sen verran tilaa, että treffit onnistuu. Ymmärrän kyllä, että ihmisillä on töitä ja muuta pakollista, mutta usein syy ei edes ole mikään merkittävä. Vituttaa.

Hyi saatana. Miksi päädyn aina tähän? Kamala minä.